Kolmen kämpän kierros -hiihtovaellus Nunnasesta pohjoiseen

—

Enontekiöllä kaikki muu on kaukana paitsi erämaa. Sen sain taas todeta, kun pitkälle lähtöaamuun venyneistä pakkailuistani huolimatta seisoin yhdeltätoista aamupäivällä valmiina retkelle. Vielä ajomatkalla Hetasta Nunnaseen jahkailin suunnitelmaani, mutta kiinnittäessäni Peltosen metsäsukset saappaisiini suunta oli selvä: Nunnasesta Korteojan kämpän kautta Lenkihakaan ja Naltijärvelle. Aikaa oli neljä päivää ja kaikki tarvittava ahkioon pakattuna pilvisen harmaan erämaan auetessa edessäni.

Nunnasesta Käkkälöjoelle kulkee kelkkauria, joita pitkin jyrkkätörmäisen Käkkälöjoen ylitys onnistuu helposti. Siitä pohjoiseen jouduin turvautumaan karttaan ja kompassiin: kelkkaurat tulivat ja menivät, risteilivät ja kaartelivat. ”Älä ikinä seuraa poromiehen kelkkajälkiä. Ne mutkittelevat eivätkä johda mihinkään”, neuvoi eräs Poromies minulle kerran. Mutta mistä voi tietää, mikä jäljistä on poromiehen ja mikä kämpälle ajavan kelkkailijan? Yksi kelkkaura erkani taas edestäni ja palasi hetken kuluttua reitilleni. Sitten näin hämärtyvässä illassa taidokkaasti tunturikoivujen väliin viritetyn riekkoansan: ne olivat Riekonpyytäjän jäljet! En ollut ikinä kuullut varoituksia riekonpyytäjistä, joten päätin luottaa jälkiin, jotka pimenevässä illassa johtivat minut turvallisesti tunturikoivikossa piilottelevalle Korteojan autiotuvalle.

Retken ensimmäisenä aamuna tunsin oloni väsyneeksi hyvin nukutusta kämppäyöstä huolimatta. Edellisenä päivänä hiihdetty reilun 20 km matka Korteojalle painoi jaloissa, ja päätin hiihtää suoraan tunturin yli Lenkihaan autiotuvalle viettääkseni siellä lepopäivän. Aamu valkeni puolipilvisenä, mutta päivää kohden pilvet väistyivät syrjään ja aurinko heitti kirkkaita säteitään miljooniksi lumella kimmeltäviksi timanteiksi. Hanki oli kuin marenkia, jonka kova pinta rapsahti välillä suksen painon alla pieniksi palasiksi. Tunturikoivikossa risteili riekon jälkiä. Mietin, oliko joku niistä käynyt Riekonpyytäjän ansaan.

Saavuttuani kämpälle jouduin ensin kaivamaan sen kuistin lumen alta esiin päästäkseni nauttimaan eväistä ja kevätauringosta seinänvierustalla istuskellen. Pari järvellä kairaamaani reikää tuottivat mutaperän, joten luovuin pilkkihaaveista omistautuen loppupäivän ajaksi kämpän lämmittämiselle, syömiselle ja kirjan lukemiselle makuupussiin hautautuneena. Yöllä pakkanen kiristyi ja komeat revontulet loimusivat pilvettömällä taivaalla. Vaikka kämppä ei lämmennytkään hyvin, olin iloinen saadessani nukkua siinä enkä varalta mukana kuljettamassani teltassa.

Toisena aamuna pakkanen oli yhä kireä, mutta pilvetön taivas lupaili lämmintä päivää ja aurinkorasvan menekkiä. Vakaa aikomukseni oli kokeilla pilkkionnea parilla järvellä matkallani Naltijärven tuvalle. Suuntasin kulkuni ensin kohti pohjoisen tunturijärviä, mutta ylhäällä navakasti puhaltava viima muutti suunnan alas suojaisemmille pilkkivesille. Vierailla vesillä pilkkiminen on usein hakuammuntaa, ja hyviä pilkkipaikkoja neuvottaessa parhaat jätetään aina mainitsematta. Matkan varrella koettamistani pikkulammista ei noussut kalaa, joten laitoin kaiken toivoni määränpäässä siintävään Naltijärveen. Seurailin Käkkälöjoen vartta tuvalle, joka on identtinen Lenkihaan tuvan kanssa kamiinaa myöten. Kämpälle saavuttuani tein tulet ja painuin järvelle kaira olallani.

Naltijärvi oli maineensa veroinen, kun ensimmäisestä tekemästäni avannosta alkoi nousta ahvenia yksi toisensa perään. Pilkkiessäni kuulin jostain puhetta. Ensin luulin sitä vain maahisten kujeiluksi, mutta pian Naltijärven jyrkkää rinnettä laskeutui kaksi hiihtäjää kahden koiran ja ahkion kanssa. Kalansyönnin ollessa kiivaimmillaan vaihdoimme vain pikaiset tervehdykset, kun saapuneet Eränaiset suuntasivat kämppään asettuakseen taloksi. Aurinko oli laskenut vaaran taakse jo kauan ennen kuin nostin ylös viimeisen ahvenen jääkannen alaisesta maailmasta.

Sisällä kämpässä vallitsi lämmin tunnelma. Eränaiset olivat jättäneet autonsa Kalmankaltiolle ja hiihtäneet kelkkauraa pitkin Naltijärvelle viettääkseen siellä pari päivää pilkkien. Paljastui, että toisella heistä oli mökki Nunnasessa, ja yhteisiä tuttuja löytyi heti. Ilta kului mukavasti rupatellen ja kämpän lämmöstä nauttien. Jo kaivauduttuani makuupussiin Eränaisten koirat alkoivat haukkua ulkoa kuuluvia ääniä. Otsalampun valokeila pyyhki kämpän ikkunaa ja sisään astui väsynyt hiihtäjä. Tulija oli Puolasta kotoisin oleva nuori mies. Hänkin aloitti retkensä Kalmankaltiolta, mutta oli hiihtänyt kämpälle mäkistä ja hankalaa kesäreittiä seuraillen. Puolalainen oli lannistunut. Juuri ennen tuvalle saapumistaan hänen hiihtosauvansa oli napsahtanut poikki, eikä varasauvaa ollut mukana. Vedin makuupussin hupun tiukasti pääni yli ja vajosin uneen miettien ahkiossani olevaa varasauvaa…

Aamutoimeni olivat jo pitkällä, kun muu seurue heräili koirien touhuamiseen. Tarkoitukseni oli lähteä aikaisin liikkeelle, jotta ehtisin ajoissa takaisin Nunnaseen. Ennen lähtöäni tarjosin varasauvaani lainaan Puolalaiselle, joka otti sen ilolla vastaan. Hänellä oli vielä viikon seikkailu edessään minun retkeni alkaessa olla jo loppusuoralla. Jos oma sauvani menisi kotimatkalla poikki, voisin hätätilanteessa kävellä loppumatkan aikomaani kovaksi poljettua kelkkauraa pitkin. Hyvästelin seurueen iloisena uusista tuttavuuksista. Ehkä törmäisimme joskus uudestaan.

Kelkkaura Naltijäreltä Nunnaseen on 24 km pitkä kulkien pitkin tunturin kylkiä ja soita. Käkkälöjoen ylitys onnistuu uraa pitkin helposti. Istahdin muutaman kerran matkan varrella nauttimaan pilvettömältä taivaalta paistavasta auringosta ja edessäni avautuvista upeista maisemista, enkä olisi halunnut retkeni päättyvän milloinkaan. Maasto Nunnasen kylän pohjoispuolella osoittautui itsessään oikein mielenkiintoiseksi päiväretkikohteeksi vaaroineen ja vaarojen notkoissa olevine soineen. Takaisin Nunnasessa olisi kuitenkin oltava viiteen mennessä, koska olin sopinut yhteisestä paluumatkasta kahden Ystävän kanssa, jotka olivat olleet omalla hiihtoretkellään Nunnasesta itään. Jälleennäkeminen autolla oli lämmin ja vaihdoimme paluumatkalla kuulumiset retkistämme puolin ja toisin.

Parin päivän ajan retken jälkeen korvissani soi ainoastaan kaiken muun hälyn peittävä erämaan hiljaisuus ja tunsin vaipuneeni jonkinasteiseen tunturitranssiin. Saadakseni normaalin toimeliaisuuteni takaisin minun oli yhden illan ajan huudatettava musiikkia täysillä, hypittävä ja tanssittava jotta sain mieleni taas palautumaan normaaliin arjen rytmiin selvitäkseni arkisista askareista, kuten tiskaamisesta ja sähköpostien lukemisesta.

Erämaahan mennessään kulkijalla on mukanaan vain se, mitä hän sinne vie. Sieltä palaava taas saattaa tuoda mukanaan mitä vain aina polttavasta kaipuusta jonkin sortin maanisuuteen, pakahduttavan onnen tai pohjattoman yksinäisyyden tunteeseen. Varmaa on vain se, että sinne on päästävä aina uudestaan.