MIKÄ: Luponkuru, noin 3 km pitkä pahtaseinäinen rotkolaakso
MISSÄ: Muotkajärvi, Enontekiö
KENELLE: Päiväretkikohde suunnistustaitoisille retkeilijöille ja oman rauhan etsijöille, myös lapsiperheille
KAUANKO: Noin 8 km tieltä kurun päähän ja takaisin
PALVELUT: Ei olemassa olevia retkeilyrakenteita
Helmikuun ensimmäisellä viikolla päätin käydä tutustumassa Luponkuruun, joka kartalla tarkasteltuna herätti mielenkiintoni. Valitsin kulkuvälineikseni 250 cm pitkät Peltosen Metsä Skin eräsukset, joista on yhden talven käytön perusteella tullut luottosukseni.
Retkeni alkoi Muotkajärven kylältä Nokiantien etelämutkasta, johon sain moottorikelkkakyydin Ystävältä. Edettyäni tieltä reilun kilometrin verran Luponkuru alkoi erottua etelässä. Maisema oli mustavalkoinen ja tasainen harmaus häivytti alleen kaikki pinnanmuodot ja hangen kaltevuuden. Kävi heikko tuuli, jolle pohjoiseteläsuunnassa avautuva laakso ei tarjonnut suojaa. Taivaalta leijaili maahan muutamia lumihiutaleita.
Matkan edetessä kuru alkoi kaventua ja ympäröivät pahdat jyrkentyä. Laakson pohjalla kasvaa koivua, kun taas mänty hallitsee jyrkänteen reunoja ja lakea. Vaikka valtatieltä kantautui silloin tällöin raskaan ajoneuvon jylinää, hiihdon edetessä mieleni alkoi hiljentyä ja kurun seinämät sulkivat minut paikkaan, jossa arjen huolilla ei ollut enää sijaa.
Näin aikaisin talvesta Luponkurussa ei oltu vielä ajettu kelkoilla. Neitseellinen hanki kantoi vuodenaikaan nähden hyvin pintakerroksen upottaessa vain noin 5 cm. Vauhdin huumasta ei silti ollut vaaraa! Paksu tykkylumikerros peitti puiden oksia ja taivutti koivuja esteiksi matkan varrelle.
Aivan Luponkurun eteläpäässä sen itäisellä jyrkänteellä on melkein Luponjärveen rajautuva lehtojensuojelualue. Aamulla pakkasta oli -18 astetta ja kelkkamatkan aikana jäätyneet sormeni ja varpaani olivat hiihtäessä lämmenneet sen verran, että pystyin pitämään evästauon ihaillen suojelualueen rinteessä kasvavia haapoja. Paluusuunnitelmani oli lähtiessäni avoin, mutta tauon aikana vahvistui ajatus hiihtää takaisin Hettaan tai lähelle Hettaa Luponselän itäpuolta seuraillen.
Matka jatkui pitkin Luponjärveä, jonka rannalla tönöttää yksinäinen kämppä. Järveltä suunnistin Luponselän ja Kattomavaaran välisen satulan yli Karkivuomalle. Alueen metsät ovat kuusen pohjoisinta levinneisyysaluetta. Vuomalle laskeuduttuani se tuntui hitaasti kääntyilevän ja jokaisen mutkan takaa paljastui aina lisää tasaista, helppokulkuista puutonta keinoa koko paluumatkan, noin kymmenen kilometrin verran.
Tuuli oli nyt jäänyt taakseni. Kello lähestyi viittä ja aurinko alkoi painua mailleen, minkä huomasi ainoastaan pilvimassan muuttumisesta tummemmaksi. Sitten pilvipeite raottui juuri sen verran, että laskeva aurinko värjäsi itäpuolellani kohoavan vaaran ylimpien puiden latvat hennon vaaleanpunaisiksi. Se loi vielä lounaiselle taivaanrannalle vaaleanpunaisen kehän, joka oli taianomainen näky muuten niin harmaassa päivässä.
Retken viimeiset tunnit tuntuivat erityisen hapottavilta reisissä, koska joka liulla oli hieman nostettava suksea sen upottua pintakerroksen läpi. Taivas oli jo muuttunut tummaksi ja täysikuu valaisi loppumatkaa saapuessani auraamattomalle Yhteismetsäntielle. Viimeinen loputtoman pitkältä tuntuva suora ylämäki ja sen jälkeinen yhtä hitaasti etenevä alamäki, ja viimein saavuin auratulle tieosuudelle.
Sinne Ystävä tuli minua autolla vastaan, eikä yhtään liian myöhään. Olin hikinen ja väsynyt, mutta niin onnellinen. Erämaisessa luonnossa seikkaillen ja hiihtäen vietetty päivä tuntui hyvältä pitkän ja pimeän kaamoksen jälkeen, joka tuntui juurtuneen syvälle sydämeeni eikä ollut halunnut tulla sieltä ulos, vaikka aurinko oli jo aikaa sitten näyttäytynyt.
Kokemukseni perusteella voin lämpimästi suositella Luponkurua sekä Luponselän aluetta retkikohteeksi kaikille erämaisia ja koskemattomia luontokohteita etsiville seikkailuhenkisille nautiskelijoille!
